Mad Hopper & Viisi penniä

Töölössä on tullut käytyä pubissa saati baarissa yleensä suhteellisen harvoin, mutta kun siellä on oluen tai ruuan äärelle tullut eksyttyä, on osoite ollut yhdeksän kertaa kymmenestä Viisi Penniä. Siksipä olinkin erittäin innostunut, kun tämä Töölön keidas ilmoitti avaavansa yhteyteensä panimon. Viiden Pennin olutvalikoima on ollut männä aikoina erittäin hyvä, joskin ihan ennen remonttia valikoima oli kaventunut entisestä loistostaan hitusen.

Ruokapuolella kaventuminen oli tarkoittanut muun muassa urheilijan leikkeen katoamista, mikä oli kaltaiselleni atleetille suuri kolaus. One Pint Pubin tiskiltä kuitenkin kuulin, että kyseinen annos olisi tullut takaisin joskin hieman muutettuna.

Uusi panimo, omia oluita ja urheilijan leike. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suunnata Töölööseen.

Panimon keittokoko on 500 litraa. Vuosituotannoksi on kaavailtu noin 70 000 litraa eli pienen pienpanimon vuosituoton verran. Panimopuolella johtotähtenä on Brasililaissyntyinen Gustavo Vale, joka on pienpanimourallaan työskennellyt muun muassa kotimaassaan, jenkeissä ja Saksassa. Saksasta on käteen jäänyt myös panimoalan tutkinto. Hyvältä siis kuulostaa!

Panimossa on myös pyritty huomioimaan ympäristöhaittojen minimointi. Tämä on toki trendikästä, mutta myös erittäin kunnioitettavaa.

Jo heti sisään astuessa huomaa, että panimo on tuonut muutoksia. Ennen tiskin takana komeillut seinä viskejä, rommeja ja muita jäänsärkijöitä oli saanut siirtyä suuren lasiseinän tieltä. Lasiseinän takana sinisenä hehkuva maisema kertoo, että täällä muuten pannaan olutta. Eipähän jää sekään seikka varsinkaan tavan sukankuluttajille epäselväksi. Muutoin ravintola- ja baaritilaan oli tehty vähän muutoksia. Ja hyvä niin. Ei Pennin tulekaan olla mikään moderni avaruusalus tai hipster-cool möyhönurkka.

Tiskille saapuessamme saimme kuulla, että keittiö on avoinna vain lounasaikaan. Leikkeet jäivät haaveeksi, mutta onneksi olutta oli tarjolla. Otimme kaikkia Mad Hopperin oluita yhdet, desin mittaiset annokset tosin.

Ensimmäiseksi olueksi valikoituu siihen nimensä puolesta osuva First Bite. Kölschien ystävänä odotukset ovat korkealla. Jo tuoksussa tulee esiin hienoinen rikki, joka jatkaa ensimaussa matkaansa kielen päällä. Humala tulee esille lähinnä katkerona. Olut on suht raikas ja varmasti katkeron puolesta sopisi ruokaoluena moneenkin Pennin annokseen. Ei tämä jo edesmenneen Ohranan legendaarista Kölssiä tai Fat Lizardin Bundestrassea voita, mutta ei tämä huonokaan ole. Kiva aloitus!

Yritämme harrastaa oluen järjestyksessä jotain logiikkaa makumaailmojen suhteen, joten suoraan emme IPA-akselille mene.

Toiseksi olueksi valikoituu Moneypenny-niminen witbier. Witbierit ovat alkaneet näin kevään korvalla maistua itselle ja odotukset ovat kovat. Tuoksussa tulee voimakas lime ja korianteri. Pelot heräävät. Pelot saavat varmistuksen ekalla siemauksella. Makumaailma on pelkkää fairya. En kuulu itse kategoriaan, jolle korianteri olisi kirosana. Minähän jopa pidän siitä! Mutta tässä on joko korianterin siementen steep mennyt liian pitkäksi tai panimomestari rakastaa enemmän korianteria kuin minä. En keksi miksi tilaisin tätä tai minkä kanssa.

Kolmantena lasiin kaatuu Handshake-niminen belgian blonde ale. Edellisen witbierin jälkeen pitää hieman tarkistaa onko oluet menneet sekaisin, sillä tässäkin on tuoksussa hienoista sitrusta ja tuoksu voisi olla vähän vähemmän korianterisoidun witbierin suuntainen. Maussa saati tuoksussa ei tule belgimäistä klangia esille. Itselle belgioluiden määritelmänä toimii tyylistä riippumatta se, että belgihiivan mausteisuus on läsnä. Oli kyseessä IPA, blonde tai vaikka strong ale, belgimaailman kyllä tulisi tulla esille muuallakin kuin etiketissä. Tässä belgisyyttä ei valitettavasti tule esille. Runko on hieman vetinen ja makumaailma on jossain american lagerin ja keskiverron pilsin välimaastossa. Harmillista.

Neljäntenä vuorossa on Greenback nimeä totteleva American Pale Ale. Tuoksussa ollaanki heti suoraan jenkkilässä: havua, sitrusta ja pihkaa vyöryy nenäonteloihin. Maku on hyvä, helvetin hyvä. Greenback on hyvä esimerkki siitä millainen on perinteinen american pale ale. On havua, mukavaa maltaisuutta ja Fat Lizardin (?) Suomeen lanseeraamaa jenkkihikeä. Makumaailma tuo mieleen hyvällä tavalla viinikumin ja mielikuvissa siintää Sierra Nevada. Väriä lukuunottamatta – saisi siis olla hieman enemmän kuparia – todella hyvä olut.

Viidentenä vuoroon tulee mielenkiintoisen kuuloinen Hop Hunter Sultana, jonka tyyli on single hop NEIPA. Ilmeisesti Hop Hunter on tarkoitus olla sarja, jossa esitellään aina kerrallaan single hoppina jokin humala. Kuka tietää. Joka tapauksessa NEIPAksi väri on kovin tumma, mutta myös hailakka. Tuoksu lyö turpaan kivihedelmällä, kuivahedelmäpussilla sekä tajuttomalla pihkapläjäyksellä. Maku heittääkin sitten jo niskalenkin. Pelkkää pihkaa, raju katkero ja suuhun jäävä greipinkuori laittavat miettimään monia elämän peruskysymyksiä kuten: ”mitä ihmettä?”. Greipin kuoren makumaailman pyöriessä kielellä ja poskilla on todettava, että nyky-NEIPAn ystävät tulevat yllättymään tämän oluen kanssa. Liekö myös oluen pannut henkilö yllättynyt Sultana-humalan ominaisuuksista. Kyseessähän on ihan järkyttävät alfahappo-lukemat omaava humala.

Sultanan paiskiessa makunystyröitä avokämmenellä piti pitää pieni tauko ja makustella ranskalais-malliset perunat pois ja pohdiskella syntyjä syviä.

Kuudentena olusena toimii Pinch me berliner weisse. Tuoksussa esille tulee suola ja olueen yhdistetty vadelma. Makumaailma on varsinkin Sultanan jälkeen hentoinen. Taukojen ja paletin putsailun jälkeen hentoinen vaihtuu enemmänkin hienostuneeksi. Tämä on perinteinen berliner weisse ilman kikkailuja. Mallas tulee esille hyvin ja pieni happamuus sekä vadelma tukevat kokonaisuutta miellyttävästi. Tätä olisi mukava tiputella kuumalla kesäterdellä. Tämä on olut, jossa mitään ei ole liikaa, mutta kaikkea on tarpeeksi.

Seitsämäs olut palauttaa juojat takaisin belgien maailmaan. Hoppy Ending-niminen hazy belgian IPA jatkaa samaa linjaa Handshaken kanssa, valitettavasti. Belgien aromimaailma ei ole läsnä. Tuoksussa tulee itselle esille makea hiki ja salitreenin jälkeinen paita. Maussa on sitrusta, mutta belgiestereitä ei tule esille. Makumaailmansa puolesta tämä on jopa lähempänä belgian blonde alea kuin Handshake oli.

Viimeisenä tutustumme fruited sour IPAan nimeltä Naughty Blast. Marjojen ja ipojen yhdistelmät ovat toimineet itselle hieman vaihtelevasti. Myöskään happamien ipojen maailma ei ole minua erityisemmin houkutellut. Tuoksussa on voimakkaasti punaviinimarjaa ja herukkaa kera hienoisen laktoosin. Maku on kuin marjapuuroa, joka päättyy marjaisaan AB-piimään. Maku kuitenkin katoaa suhteellisen nopeasti ja marjan hennon aromin lisäksi esiin tulee maltaisuus. IPA-ominaisuudet eivät tule juurikaan esille, joskin pohdin että tämä lienee hyvä asia.

Kokonaisuutena kahdeksan oluen kattaus paljastaa aika paljon Mad Hopperin suuntaa. Tarjolla on varmasti enemmän perinteisempää olutta kuin hurjia hypekikkailuja. Monet maistamistamme oluista pitäisi puolensa paremmin isommasta mukista tarjoiltuna ja ruoan kanssa nautittuna. Muutamista oluista tuli heti mielikuva jonkin tutun Pennin ruuan kanssa. Muutamat hudit, kuten witbier ja Sultana, voivat johtua uuden laitteiston, kiireen ja ideoiden toteuttamishalun yhteentörmäyksistä. Paneminen kuin paneminen kun lähtee siitä, että tuntee omat vehkeensä.

Mad Hopperin linja tuli hyvin esille ja vaikka kaikki oluet eivät osuneetkaan omalle kohdalle maaliin, uskon että pienet rypyt oikaistaan aika pian kun uudet erät oluista pääsevät hanoihin. Tulen todellakin maistamaan tulevatkin keitokset. Kunhan myös keittiö aukeaa, kuulen mielelläni miten oluet paritetaan ruokien kanssa.